Israel ja apartheidsyytös

Israel yritetään leimata apartheidvaltioksi. Esimerkki tästä oli äskettäin kaksi viikkoa kestänyt maailmanlaajuinen kampanja ”Israelilaisen apartheidin viikko”.

Israel yritetään leimata apartheidvaltioksi. Esimerkki tästä oli äskettäin kaksi viikkoa kestänyt maailmanlaajuinen kampanja ”Israelilaisen apartheidin viikko”. Valitettavasti suuret protestanttikirkot ovat siinä mukana. Toiminta on vakavampaa kuin ensi näkemältä saattaa näyttää ja lopullinen päämäärä on tehdä loppu juutalaisvaltiosta.

Etelä-Afrikka oli todellinen apartheidvaltio. Apartheidjärjestelmä purettiin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa, mikä olikin oikein. Ensin hallinnon maine pilattiin, sitten sen laillisuus kiellettiin ja lopulta se purettiin. On moraalitonta ja ilkeää kuvata Israelia apartheidvaltioksi. Silti sellainen on hyvin suosittua länsimaisissa yliopistoissa.

Valheesta totuudeksi

Yliopistojen ja politiikan vasemmistoradikaalit pyrkivät tähän yhteistyössä äärimuslimien kanssa. He haluavat rinnastaa Israelin ja alkuperäisen apartheidvaltion ja siihen perustuen vaatia maailmaa tekemään Israelille samoin kuin Etelä-Afrikalle – purkamaan koko valtion! Suurin osa näistä ihmisistä ei tiedä mitään apartheidista, mutta tuo sana on vaikuttava, sillä se synnyttää mielikuvia vihasta, syrjinnästä, julmuudesta, rasismista ja ennakkoluuloista.On hämmästyttävää, miten tarpeeksi usein toistettu valhe voidaan lopulta hyväksyä totuutena. Useimmilla väitteen esittäjillä ei ole minkäänlaista tietoa apartheidhallinnon toimintatavoista, eivätkä he osaa kertoa siitä edes perusasioita. Syytös apartheidista on vain voimakas ase, jota he käyttävät purkaessaan vihaansa Israelia kohtaan.

Apartheid oli totalitaarinen hallintojärjestelmä – samankaltainen kuin monet arabimaiden tämänhetkiset hallitukset – jonka avulla valkoinen vähemmistö alisti mustan enemmistön. Sen takana oli ideologia ja pakkomielle rodullisesta ylemmyydestä. Ylemmät valkoiset eivät voineet mennä alempiarvoisina pitämiensä mustien joukkoon tai istua edes samalla penkillä heidän kanssaan. Mustien saama koulutuskin oli yksinkertaisempaa, sillä heitä pidettiin vähemmän älykkäinä kuin valkoisia.Kylät ja kaupungit olivat öisin valkoisia, sillä kaikki ”mustat” – niin kuin heitä nimitettiin – siirrettiin yöksi hökkelikyliinsä, jotka toimivat maan halpatyövoiman gettoina. Mustat eivät saaneet äänestää, omistaa kiinteistöjä tai edes liikkua vapaasti omassa maassaan. Valtio käytti erilaisia työkaluja, kuten poliisia, armeijaa ja oikeuslaitosta, erottamaan eri väestöryhmät armottomasti ja täydellisesti toisistaan. Siinä oli kyse arjalaisuudesta uudessa muodossa.

Israelissa ei ole apartheidia

Mitään vastaavaa ei todellakaan ole palestiinalaisten ja Israelin välisessä konfliktissa. Israelin valtion sisällä arabeilla ja juutalaisilla on yhteiset ostoskeskukset, penkit, sairaalat, teatterit ja monissa tapauksissa myös asumalähiöt. Koulujen opetussuunnitelmista ei ole yksinkertaistettuja arabiversioita ja kaikilla on äänioikeus. Israelin knessetissä on arabikansanedustajia, ja juutalaiset, arabit ja palestiinalaiset työskentelevät usein yhdessä rakennuksilla, yrityksissä, hotelleissa ja muualla.

Tärkein tosiasia on se, että Israel on demokratia. Vaikkei se olekaan täydellinen, sillä on demokraattisia instituutioita eikä sitä missään tapauksessa johda totalitaarinen vähemmistö.
Kiistellyillä alueilla noin 98 % palestiinalaisarabeista elää nyt oman palestiinalaishallintonsa alaisuudessa, jossa heillä on oikeus äänestää ja vaihtaa johtajansa – ainakin periaatteessa. On totta, että Israel on ottanut käyttöön turvatoimia, jotka rajoittavat ihmisten liikkumista, mutta ne ovat välttämätöntä ja oikeutettua itsepuolustusta maahan kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, eivät rotusortoa.

Teologiaa, ei politiikkaa

Tämän konfliktin todellinen luonne ei liity niinkään politiikkaan tai rotuun vaan teologiaan. Tarkoitan radikaalia jihad-teologiaa, jonka mukaan koko Israelin maa – ei vain Länsiranta – kuuluu ”islamin huoneeseen”. Tässä teologiassa koko Israelin maa tulee palauttaa islamilaiseen hallintaan, tarvittaessa vaikka voimatoimin. Vaikka PLO:ta pidetään ”maallisena” järjestönä, se on pyrkinyt tuohon nimenomaiseen tavoitteeseen eli Israelin valtion tuhoon perustamisvuodestaan 1964 lähtien, koska se ei yksinkertaisesti voi jättää tätä islamilaiseen teologiaan kuuluvaa velvollisuutta täyttämättä.
Tämän saman jihad-teologian innoittamana toimii vieläkin radikaalimpi Hamas, samoin Hizbollah, Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad ja muu ”vastarintaliike”.

Tällä ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä apartheidin kanssa. Israelin valtio on demokratia, joka on vastuussa kansalaisilleen ja on näin osoittanut halua tehdä kipeitä myönnytyksiä varmistaakseen tulevaisuudessa rauhan naapureidensa kanssa. Kaikissa tapauksissa se on ainoana maksanut kalliin hinnan luovuttamalla maa-alueita, joilta on sitten tehty lisää terrori-iskuja sitä vastaan. Maailma on nähnyt tämän kansainvälisten tiedotusvälineiden kautta, mutta se ei ole koskaan riittänyt.

Vuosien varrella ja jopa vastauksena Israelin avokätisimpiin rauhantunnusteluihin Oslon sopimuksen aikakaudella palestiinalaiset ovat valinneet väkivallan. Itsemurhapommittajien aalto toisensa jälkeen hyökkäsi Israeliin Länsirannalta, koska raja oli helppo ylittää. Miehiä, naisia ja lapsia murhattiin linja-autoissa, ravintoloissa, hotelleissa ja ostoskeskuksissa.

Oikeus elää turvassa

Suojellakseen itseään näiltä murhanhimoisilta soluttautujilta Israel rakensi turva-aidan, joka joillakin suojattomammilla asutuilla alueilla on muuri. Sitä ei rakennettu ihmisten eristämiseksi tai sortamiseksi vaan Israelin omien kansalaisten suojelemiseksi. Tässä suhteessa turva-aita on toiminut hyvin, vaikka israelilaiset myöntävät, että sen olemassaolo on valitettavaa. Mitä mikä tahansa muu itseään kunnioittava demokraattinen maa tekisi? Silti Israelin parjaajat kutsuvat sitä mielellään pilkallisesti ”apartheidmuuriksi”.

Samat vasemmistoradikaalit kannattavat demokratiaa, mutta eivät anna israelilaisten virka- ja tiedemiesten käyttää demokratian heille suomaa sananvapautta vaan uhkailevat ja häiritsevät tilaisuuksia oppilaitoksissa ympäri maailmaa. Juuri näin apartheidroistot toimivat Etelä-Afrikassa. He lopettivat julkiset kokoukset väkivalloin, jos joku vastusti heidän näkemyksiään. He pelkäsivät kuollakseen, että jollakin saattaisi olla totuudenmukaisempi ja vastaansanomattomampi perustelu kuin heillä. He kieltävät toisilta ne demokraattiset oikeudet, joita he vaativat itselleen.

Varmasti palestiinalaiset ovat kärsineet, mutta on mieletöntä syyttää tilanteesta vain ja ainoastaan Israelia. Palestiinalaisten epäonnistunut ja korruptoitunut johto, menetetyt mahdollisuudet sekä halu tukea väkivaltaa ja terrorismia ovat myös keskeisiä syitä heidän kärsimykseensä.
Israel ei ole apartheidvaltio. Se on demokraattinen maa, jota uhataan jatkuvasti tuholla ja joka yrittää siksi löytää tasapainon kahden tarpeensa välillä: saada aikaan pysyvä rauha naapureiden kanssa ja varmistaa turvallisuutensa. Israelin kokemus on opettanut, että turvallisuus ja olemassaolo ovat kaikkein tärkein asia.
Apartheidsyytös on taas yksi hämäys Israelin-vastaisessa sodassa. Minun se pitäisi tietää, sillä kasvoin Etelä-Afrikassa sen pimeänä apartheidkautena ja panin itseni vaaralle alttiiksi vastustaessani tuota politiikkaa.

Malcolm Hedding

Nuorena pastorina Malcolm Hedding osallistui Etelä-Afrikassa apartheidinvastaiseen taisteluun 1980-luvulla ja pahamaineinen Valtion turvallisuuden virasto uhkasi vangita hänet ilman oikeudenkäyntiä.

Artikkeli on julkaistu The Jerusalem Postin Christian Edition -lehdessä huhtikuussa 2010